imperatiivi

Substantiivi

1. imperative

   • tapaluokka, joka ilmaisee toiminnan käsketyksi, kehotetuksi tai toivotuksi. Sen tunnus suomessa vaihtelee persoonittain: Yksikön toinen on kirjoitusasultaan tunnukseton, mutta ääntöasussa esiintyy jäännöslopuke /ˣ/, monikon ensimmäisessä ja toisessa tunnus on -kaa tai -kää vokaalisoinnun mukaisesti, yksikön ja monikon kolmannessa tunnus taas on -ko tai -kö vokaalisoinnun mukaan.

     “Unkarin kielessä on yksikön ensimmäisen persoonan imperatiivimuoto, mutta suomessa sellaista ei ole.”

2. imperative mood

   • tapaluokka, joka ilmaisee toiminnan käsketyksi, kehotetuksi tai toivotuksi. Sen tunnus suomessa vaihtelee persoonittain: Yksikön toinen on kirjoitusasultaan tunnukseton, mutta ääntöasussa esiintyy jäännöslopuke /ˣ/, monikon ensimmäisessä ja toisessa tunnus on -kaa tai -kää vokaalisoinnun mukaisesti, yksikön ja monikon kolmannessa tunnus taas on -ko tai -kö vokaalisoinnun mukaan.

     “Unkarin kielessä on yksikön ensimmäisen persoonan imperatiivimuoto, mutta suomessa sellaista ei ole.”